Matka alkaa!

Näin lyhyen ja ytimekkään unen, jossa eteeni paukahti instagram-tili, jonka keskiössä oli kananmuna. Olin aivan ällikällä lyöty. Siis miten nerokas keksintö! Ottaa yksi aihe, yksi yksinkertainen asia, ja etsiä siitä kaikki tieto. Miten paljon yhdestä kananmunasta saa aikaan matskua, miten ihmiset yhdistää sut tähän, ja tietää aina kenen puoleen kääntyä, kun pitää selvittää jotain kananmunaan liittyvää asiaa. Mahtavaa!

Näin yksinkertaisia voivat olla suuntaviivat, joita johdatukseksi kutsutaan. Ei se muna vaan se, miten innoissani olin tästä, että joku oli löytänyt ytimen, jonka ympärille kasvattaa luovasti kaikenlaista. Omistaa joku asia niin perinpohjaisesti. Omistautua jollekin niin. Se minut unessa vakuutti kun tunsin, että tätä mäkin haluan!

Miten mä sitten saan sen? Riittää, että mä tunnistan mitä haluan. Pyydän, että löytäisin oman "kananmunani" ja sitten jään odottelemaan, että koska luokseni laskeutuu selkeys. Näin helppoa se on: johdatuksessa eläminen! Tai sitten ei. Aina se ei todellakaan ole helppoa. Johdatus vie välillä aivan pöljiltä tuntuviin paikkoihin. Todella kipeisiin tilanteisiin, mutta jotka kohtaamalla sinut valtaa yleensä valtava vapaus ja huokaiset, että miksen mä tehnyt tätä aiemmin.

Joskus merkit on selkeitä ja sulle tulee vaan suora viesti päähän, että tee toi, mee tonne, mutta vaikka viesti olisi selkeä, voi oma reaktio olla "no en todellakaan mene, mikä järki?" Merkkejä saattaa tulla toinen ja kolmaskin ja sä saat ihan itse päättää, että seuraatko, haluatko kurkistaa, että mikähän opetus tässä takana on vai jätätkö katsomatta. Päätös on aina sun.

Joskus merkkejä pyytää ja tuntuu ettei niitä saa, mutta myöhemmin selviääkin, että merkkejä oli joka puolella, niitä ei vain osannut tulkita. Tätä kaikkea on johdatuksessa eläminen. Ennen kaikkea se on jännittävää ja hauskaa. Kuin leikkiä. Minä ainakin olen sen verran utelias ihminen, että mitä syvemmälle menen tähän leikkiin, sitä vähemmän haluan kieltäytyä. Muistan kuitenkin, että on aina mun valinta, koska pidän paussin. Sen saa kun pyytää. Kun on tylsää ja tuntee, että vois jotain kivaa keksiä niin riittää, että ilmaisee olevansa taas valmis jatkamaan.

Tänään kuuntelin upeaa kurssia, jonka luo oli valtava veto johdattanut ja jonka meinasin ohittaa järkeilemällä, mutta onneksi kuuntelin kutsua ja tein valinnan seurata sitä, koska jo puoli tuntia kurssin ensimmäistä videota kuunnellessani vakuutuin siitä, että ostos oli oikea.

Yksi iso asia, josta haluan kaikkia muistuttaa on se, että ihmisen elämän tulisi olla ennen kaikkea itsensä hemmottelua. Niin usein me muita ihmisiä ajattelevina annamme ensin muille, ja viimeisenä itsellemme. Jos siis vielä jaksamme tai rahat riittää... Vaikka maailmaa muutetaan sillä, että annamme itsellemme niin isosti, että meidän ihana energiamme pursuaa yli äyräiden eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin tursuta yli niin, että janoiset juoksevat luoksemme täyttämään kuppiaan. Näin sen tulisi olla. Näin saa meistä jokainen. Se on meidän vastuullamme. Mennään kohti sitä, mikä meitä kutsuu, vaikka se tuntuisi kuinka itsekkäältä. Lopulta huomaat, että se oli kaikkea muuta kuin itsekästä.

Kurssilla annettiin lupa olla sitä, mitä kohti olen kokenut valtavaa vetoa, ja miten minä tällä hetkellä elän, mutta minäkin tunnun kaipaavan jonkinlaista lupaa ulkopuolelta tähän. Tällaiseen elämäntyyliin, johon ei tässä nykyisessä maailmassa vielä välttämättä kannustusta saa, joten sitäkin tärkeämpää on löytää näitä muita rohkeita, jotka elävät tätä totuutta jo, ja antavat esimerkillään luvan myös muille. Tätä minäkin haluan olla. (Ahaa, taas uusi suuntaviitta.)

Tuli mieleeni eräs luovuuskurssi, jossa joskus olin. Tehtävänä oli muovailla savesta pieni vauva, joka kuvastaisi minua itseäni. Vauvalle piti tehdä ihana, turvallinen pesä. Tämän jälkeen mytätä se kaikki ja muovailla uudestaan. Musta tuntui äärettömän pahalta ja siis ihan fyysisesti tunsin etovaa oloa, vastustusta kaikilla tasoilla. Päätin aika pian, ja aika helposti, etten aio toteuttaa opettajan toivetta vaan kuunnella omaa kehoani. Kiedoin savesta tehdyn pesän vauvan ympärille hellästi niin, että suljin pesän ja muovailin varovasti pesästä uuden luomuksen sillain, että vauva säilyi sisällä ehjänä. Kun tuli luomusten esittelyn aika, kerroin avoimesti opettajalle etten totellut hänen ohjeitaan vaan tein näin ja tästä syystä. Opettaja kehui miten mahtavaa oli, että tein oman pääni mukaan. Vieressä muovaillut nainen haukkoi henkeään ja kertoi, miten hänellä itsellään oli ollut aivan samanlaiset fiilikset, mutta hän oli jotenkin ajatellut, että pitää tehdä niin kuin sanotaan, ja oli toiminut itseään vastaan. Hän oli jotenkin niin ihmeissään siitä, miten minä olin uskaltanut, ja hän oli pelännyt auktoriteettia niin, että oli hylännyt itsensä. Tämä keskustelu ja kokemus on jäänyt itselle vahvasti mieleen. Todella ajatuksia herättävä.

Ajattelin jakaa seuraavassa kirjoituksessa siitä, kuka "Lintumies" on ja miten päädyin hänen kanssaan kirjoittamaan kirjaa johdatuksesta.

Ei mulla tällä kertaa muuta. Kiitos kun olet ja luet. Hyvää yötä mussukka.